Vuonna 1948 Kansainvälinen Ilmailuliitto hyväksyi laskuvarjourheilun harrasteilmailumuodoksi. Ennen tätä oli lajia toki harjoitettu jo useamman vuosisadan ajan, mutta lähinnä kuitenkin kokeilu-, sotilas- ja näytöstarkoituksessa.
Kaikki alkoi Da Vincin kokeiluista
Kuuluisuutta saanut keksijä Leonardo Da Vinci teki ensimmäiset tunnetut laskuvarjosuunnitelmat ja -kokeilut 1400-luvulla. Seuraavan vuosisadan lopulla Fausto Feranzio teki ja dokumentoi hyppykokeilujaan, jotka tapahtuivat puukehikon ympärille viritetyn kankaan avulla. 1700-luvulla ilmailu alkoi kiinnostaa yhä enemmän ja aloitettiin erilaiset palloilukokeet. Aluksi muiden painojen avulla testattiin erilaisia laskuvarjomalleja ja vuonna 1797 suoritettiin ensimmäiseksi viralliseksi luokiteltu ihmisen tekemä laskuvarjohyppy. Tämä Pariisissa suoritetun ensimmäisen hypyn teki ranskalainen Jaques Andre Garnerin.
Ensimmäisen hypyn jälkeen laskuvarjoja kehitettiin edelleen ja turmiakin tapahtui, mutta lajin suosio alkoi nopeasti nousta näytösluonteisissa tilaisuuksissa sekä sirkuksen ohjelmanumerona. Myös kaupallisessa tarkoituksessa laskuvarjohyppyä alettiin harjoittaa jo heti 1800-luvulla. Tällöin kuitenkin puhuttiin vielä hypyistä, jotka tehtiin torneista tai muista korkeista paikoista, koska moottorilentokone oli vielä kehittelyn alla.
1900-luvun alkupuolella lennettiin moottorikoneilla
1900-luvun alussa tehtiin ensimmäiset lennot moottorilentokoneilla. Lentokoneen ja laskuvarjohyppäämisen yhteensopivuus hoksattiinkin melko pian ja ensimmäinen lentokoneesta tehty laskuvarjohyppy suoritettiin vuoden 1911 tietämillä. Laskuvarjon käyttö pelastusvälineenä alkoi hahmottua. Ensimmäisen maailmansodan tultua laskuvarjoja alettiin kehittää toden teolla lisää, sillä niiden kätevyys joukkojen siirrossa huomattiin. Samoihin aikoihin laskuvarjohyppääminen saapui myös Suomeen, niin ikään armeijan toiminnassa. Siviiliharrastuksena laskuvarjohyppyä ei tuolloin vielä juurikaan ajateltu ja Suomessa ensimmäiset siviilihypyt tehtiin tiettävästi vasta 1930-luvulla.
1910-vuosikymmenen loppuvuodet olivat ilmailun ja myös laskuvarjohyppäämisen kannalta tapahtumarikasta aikaa. Paljon tapahtui parin vuoden sisällä niin Suomessa kuin muualla maailmassakin. Vuonna 1918 Suomessa asetettiin ensimmäinen säädös koskien ilmailutoimintaa ja vuonna 1919 perustettiin Suomen Ilmailuklubi, joka muutti nimensä Suomen Ilmailuliitoksi vuonna 1945.
Ensimmäinen suomalainen laskuvarjohyppy tehtiin vuonna 1918 ja hyppääjänä oli Eero Erho. Hän oli tykistötähystäjäkoulun kurssilla Saksassa, jossa hyppy suoritettiin. Tätä hyppyä ei varsinaisesti tunnustettu laskuvarjohypyksi, sillä se suoritettiin kiintopallosta käsin. Hypyt suoritettiin miehistönpelastusvarjolla, joka oli tarkoitettu 1–3 henkilön pelastautumiseen.
Vuonna 1919 suoritettiin maailman ensimmäinen itselaukaisuhyppy. Tämä tapahtui Yhdysvalloissa Leslie Irvinin hyppäämänä. Varjo toimi hypyssä hyvin, mutta hyppääjältä murtui laskeutumisessa nilkka. Samana vuonna suunniteltiin sittemmin yli kolmenkymmenen vuoden ajan käytössä ollut Smith Aerial Life Back eli varjoreppu, jossa oli jalkahihnoilla varustetut valjaat sekä kuminauhoilla varustetut repun läpät. Kun reppu avattiin laukaisuvaijerista, kuminauhat vetäisivät läpät sivuun varjon edestä.
1930- ja 1940-luvuilla laskuvarjoilla tehtiin sotatoimien lisäksi näytösluonteisia hyppyjä ja ne toimivat erilaisten tilaisuuksien vetonauloina. Suomessa nämä tapahtumat olivat lähinnä Suomen Ilmapuolustusliiton järjestämiä ja niillä kerättiin varoja esimerkiksi maanpuolustustyöhön. Sotien jälkeen laskuvarjohyppääminen alkoi kiinnostaa siviilejä ja myös näytösluonteinen hyppääminen siirtyi siviilien hoitamaksi. Suomen Ilmapuolustusliito lakkautettiin ja Suomen Ilmailuliitto alkoi organisoida laskuvarjohyppytoimintaa. Ilmailuliitolla oli esimerkiksi lentonäytöskokoonpano Pilvien Huimapäät, joka järjesti taitolentonäytöksiä, joissa yhtenä osana oli laskuvarjohyppynäytös.
Hypyt suoritettiin tuolloin yleisimmin lentokoneiden pelastuskäyttöön suunnitelluilla istuinvarjoilla, eikä niissä ollut myöskään varavarjoa. Tavallisia varjoja tosin saattoi olla mukana kaksi. Varjot toimivat itselaukaisuperiaatteella. Hyppääminen oli luvanvaraista toimintaa ja lupa haettiin ministeriön ilmailuosastolta. Varsinaisia koulutus- tai turvaohjeita ei ollut, hyppääjät neuvoivat toisiaan.
Vuonna 1960 laskuvarjohypystä urheilulaji Suomessa
Suomeen perustettiin vuonna 1960 Suomen Laskuvarjokerho ry. Yhdistyksen perusti parisenkymmentä laskuvarjohyppäämisestä kiinnostunutta henkilöä ja toiminta tapahtui Malmin lentokentältä käsin. Hyppyjä ei harrastemielessä tehty Suomessa vielä pariin vuoteen, vaan hyppäämässä käytiin ulkomailla. Kotimaassa vain kokoonnuttiin ja keskusteltiin hyppäämisestä. Ulkomailla lähinnä Ranska ja Yhdysvallat olivat hyppääjien suosimia maita, kunnes vuonna 1962 Suomessakin alettiin hypätä. Ensimmäisenä vuonna hyppyjä kertyikin jo kaikkiaan 22 kappaletta. Vuonna 1965 Helsinkiin saatiin perustettua hyppykeskus ja lajin suosio kasvoi kovaa vauhtia. Yhdistys osti oman lentokoneen – malliltaan Cessna 195 – samaisena vuonna 1965. Tukikohtana oli Malmin lentokenttä, jossa yhdistyksellä oli myös huone toimintaa varten.
Vuonna 1970 Suomen Laskuvarjokerholla oli jäseniä jo lähes kaksisataa. Kerhon ensimmäinen lentokone vuodelta 1965 kesti käytössä seitsemän vuotta ja seuraavaksi koneeksi hankittiin seitsenpaikkainen Pilatus Porter. Tällä koneella hypättiin aina vuoteen 1979 saakka, jolloin koneeksi hankittiin yhdistyksen ensimmäinen potkuriturbiinikone Pilatus Turbo Porter, jossa oli kymmenen paikkaa. Hyppymäärät olivat jo tuolloin vuositasolla liki 5000 hyppyä ja jäsenmäärä lähemmäs kolme sataa henkilöä. Vuonna 1988 hankittiin pitkällisen suunnittelun jälkeen Ruotsista suuri käytetty kone, Twin Otter. Sen hankinta oli riskialtista suurien kulujen vuoksi, mutta koneen hankinta osoittautui kannattavaksi ja hyppytoimintaa voitiin kehittää edelleen laajemmaksi.
Nykyisin Suomen Laskuvarjokerhon hypyt suoritetaan pääosin vuonna 2009 hankitulla 18-paikkaisella Cessna Grand Caravanilla, jonka lempinimenä on possujuna. Tukikohtana toimii nykyisin Utin kenttä, jossa sijaitsee Suomen suurin laskuvarjokeskus.
